Kalikos \ KUUKAUDEN TARINA \ ELOKUU 2007
Kalikos
Vinga ja käärmeviitta

Suuren pimeyden aikana, kun Orlanth oli poissa Valontuojien matkalla, Elmal toimi hänen tilallaan pehtorina. Kaaos oli ahdistanut Ilmaheimoa rajusti, ja jopa kokemattomia sotureita tarvittiin täyttämään aukkoja riveissä. Vinga Orlanthintytär oli pyytänyt Elmalilta saada toimia soturina, mutta hänet oli lähetetty vain partioimaan, eikä hän ollut vielä taistellut. Palatessaan partioretkeltä Vinga meni äitinsä telttaan löytäen Ernaldan, joka piti sylissään Voriaa, ja molemmat itkivät lohduttomasti.

"Oi äitiseni ja siskoseni, mikä on hätänä?" huudahti Vinga polvistuen koskettamaan sisartaan Voriaa. Voria kohotti päänsä äitinsä helmoista, mutta hän saattoi sanoa vain "Barntar" ennen kuin alkoi itkeä jälleen.

"Niin", sanoi Ernalda, "veljesi Barntar joutui Ragnaglar Julman vangiksi ollessaan tiedustelumatkalla Mustan ankeriaan joen varrella. Ragnaglar on lähettänyt viestin, että hän aikoo tappaa Barntarin hirvittävällä tavalla kostaakseen isällesi Orlanthille."

"Jos näin on", Vinga tivasi, "niin miksi asian hyväksi ei tehdä mitään? Sillä olen juuri kulkenut leirin poikki, eikä kukaan ole aseistautumassa pelastaakseen veljeäni!"

"Ei", vastasi Ernalda, "sillä hyökkäämisestä Ragnaglarin leiriin ei olisi mitään apua, se ehkä vain saisi hänet mestaamaan poikani nopeasti. Vaikka sellainen olisi hyvin armeliasta Barntarille, se vain veisi monta ihmishenkeä, ja hinta olisi liian suuri. Näin Elmal ja minä olemme yhdessä päättäneet."

"En voi silti antaa veljeni kuolla yrittämättäkään pelastaa", Vinga sanoi. "Ehkäpä on olemassa toinen keino. Autatko minua, äiti?"

Tyttäreensä luottaen Ernalda myöntyi ja kysyi, miten hän voisi auttaa.

"Kutsu luoksesi, äitiseni, pienet tyttäresi, kyyheimon jäsenet. Anna heidän kutoa minulle viitta, jotta kaikki tietävät, että olen Vinga Ernaldantytär."

Ernaldan kutsusta käärmeet saapuivat sulavasti liukuen, maata pitkin soljuen, soihdunvalossa kimaltaen. Vinga polvistui, ja ne kiertyivät hänen käsiensä ympärille ja laskeutuivat hänen selkäänsä, aspiskäärme ja kyy, kuparipää ja vesimokkasiinikäärme, kalkkarokäärme ja myrkkytarhakäärme. Viimeiseksi saapuivat korallikäärme, joka sitoi viitan kiinni kuin elävä jalokivi, ja kobra, joka levittäytyi hupuksi suojaten Vingan punaisia hiuksia kaikilta katseilta. Vinga otti vastaan äitinsä siunauksen. Sitten he kolme syleilivät ja vaihtoivat sukusuudelman. Vinga pujahti hiljaa pois leiristä pimeyteen. Hän liikkui ääneti ja nopeasti kohti Mustan ankeriaan jokea, jonka takana sijaitsi Ragnaglarin leiri. Joen rannalla hän polvistui jälleen.

"Oi äitisi tytär", käärmeet kuiskasivat, "mitä tahdot meidän tekevän?"

"Punokaa minulle vene", Vinga sanoi, "jotta voin päästä joen yli toiselle puolelle." Ääneti ne sujahtivat pois hänen selästään ja kutoutuivat pieneksi veneeksi. Vinga astui veneeseen ja vetäisi miekkansa soutaen joen toiselle rannalle. Siellä hän kuivasi miekkansa ja pani sen tuppeen, ja jälleen käärmeet kipusivat hänen käsivarsilleen ja muodostivat hänelle viitan.

Kun Vinga saapui Ragnaglarin leirin tuntumaan, vartijat näkivät hänet ja olisivat kopeloineet häntä, mutta koko ilma hänen ympärillään sihisi, ja he huomasivat kuolevansa, jos koskettaisivat häntä.

"Viekää minut Ragnaglarin luokse", Vinga sanoi, "sillä puhuisin hänen kanssaan veljestäni." Vastahakoisina he veivät Vingan suureen telttaan, jossa Ragnaglar piti hoviaan. Tämän sotilaat väistyivät Vingan viitan tieltä, ja Vinga seisoi Ragnaglarin edessä. Kobra laskosti hänen huppunsa, ja Vinga ravisti punaiset hiuksensa levälleen.

"Kuka olet ja mitä teet täällä?" Ragnaglar tivasi tuijottaen Vingaa himokkain silmin.

"Olen Vinga Ernaldantytär. Olen saapunut lunastamaan veljeni hengen omallani", hän vastasi.

"Olet Vinga Orlanthintytär ja olet sekä kaunis että typerä. Miksi minun pitäisi antaa takaisin veljesi, kun olet tullut omasta tahdostasi valtani alaiseksi? Ei. Tapan hänet ja pidän sinut omana huvinani ja kostan sillä tavalla kaksin verroin isällesi."

Silloin Vinga hautasi pään käsiinsä ja nyyhkytti: "Voi, voi, olet oikeassa. Olen ollut houkka kuvitellessani, että voisin pelastaa veljeni näin. Vain yhtä asiaa pyydän sinulta. Älä anna veljeni nähdä häpeääni ja hulluuttani."

Ragnaglar Pahansuopainen kuuli sen ja käski tuoda Barntarin eteensä heti paikalla. Kun vahvoilla naruilla sidottu Barntar tuotiin telttaan, hän huusi surusta nähdessään myös sisarensa siellä. Vinga juoksi hänen luokseen, ja syleillessään veljeään hän kuiskasi tämän korvaan: "Jos henkesi on sinulle kallis, pyydä viimeisenä toivomuksenasi saada nähdä minun vielä kerran tanssivan."

"Sinun on aika kuolla", Ragnaglar sanoi, "ja luulenpa, että sisaresi haluaisi katsella sitä."

"En voi estää sinua", Barntar vastasi, "mutta jos täytät viimeisen toivomukseni, pyydän, että annat minun katsella sisareni tanssivan vielä kerran ennen kuin kuolen."

Silloin Ragnaglar pysähtyi ja ajatteli, kuinka kiihottava nainen voisi olla tanssiessaan. Nähdessään Ragnaglarin suostuvan Vinga riisui saappaansa ja vaati toista miekkaa omansa lisäksi asettaen ne ristikkäin miekkatanssia varten. Sillä hänen isänsä ja veljensä olivat opettaneet hänelle miekkatanssin, ja siinä tanssissa Vinga oli paras. Sitten hän asteli miekkojen luokse ja alkoi tanssia. Vinga tanssi aluksi hitaasti, aivan kuin peloissaan siitä, että paljas jalka osuisi paljaaseen miekkaan ja että hänen kirkas verensä vuotaisi sitten. Vähitellen hänen askeliensa tahti kiihtyi, ja hänen tanssiessaan kalkkarokäärme, joka oli hänen viittansa hapsuna, alkoi kalista. Tanssiessaan Vinga pyörähteli pitäen käsillään kiinni viittansa reunoista, ja käärmeviitan suomut kimaltelivat punaisina ja hopeanvärisinä, vihreinä ja kullanvärisinä soihdunvalossa. Vinga tanssi yhä nopeammin, kunnes hänen jalkansa näkyivät enää sumeina miekanterien yläpuolella, ja kalkkarokäärme sihisi lakkaamatta.

Viitta nousi ylemmäs Vingan pyörittäessä sitä, kunnes se oli hänen olkapäidensä korkeudella, ja hänen notkea vartalonsa oli paljaana Ragnaglarin himokkaalle katseelle. Kun näytti siltä, ettei Vinga jaksaisi enää tanssia nopeammin, hän huusi: "Lentäkää, pikkusisaret!", ja viitta hajosi kipua ja kuolemaa tuottavaksi sateeksi väkijoukkoon. Käärmeet, joihin Vinga oli tarttunut, hän heitti Ragnaglarin kasvoille, ja tämän kirkuessa tuskissaan Vinga sieppasi oman miekkaansa ja toisen miekan, ja sivaltaen poikki veljensä siteet hän painoi toisen kahvan tämän käteen. Pitäen toisiaan käsistä kiinni he juoksivat teltasta jokea kohti.

Pitkään oli kyyklaani sotinut kaaosheimoa vastaan, ja nyt he pääsivät vihollistensa kimppuun, kun nämä olivat enimmäkseen ilman aseita ja panssareita. Käärmeet purivat ja pistivät, kasvoihin ja pakaroihin, kantapäihin ja käsiin. Kutakin hampaisiin ja myrkkyyn kuollutta vihollista kohti toinen kuoli kauhusta ja paniikista. Tekosensa tehtyään käärmeet sujahtivat pimeyteen ja katosivat yöhön. Kiukun ja hämmennyksen keskellä kukaan ei aluksi huomannut, että vangit pakenivat. Aivan liian myöhään armeija syöksyi leiristä kiihkeänä kostamaan ja saamaan vangit takaisin. Kun he saapuivat Mustan ankeriaan joen rannalle, takaa ajetut olivat vielä lähellä.

Vinga huusi: "Vesiheimon Helerin, isämme valaveljen, vuoksi pelasta meidät kaaokselta, oi Mustan ankeriaan henki."

Vastausta odottamatta Vinga ja Barntar hyppäsivät veteen ja antoivat sen peittää heidän päänsä. Kun Ragnaglarin olennot saapuivat rannalle, siellä ei näkynyt jälkeäkään Vingasta eikä Barntarista, ei yläjuoksulla eikä alajuoksulla. Niinpä he raportoivat kaksikon hukkuneen jokeen. Joen henki oli kuitenkin kuullut heidän pyyntönsä ja kuljettanut heidät turvallisesti pois, kaikkien etsijöiden katseilta piiloon.

Kun kaksikko oli Orlanthin leirin vieressä, henki saattoi heidät hiljaa rantaan kehottaen heitä muistamaan hänen palveluksensa. Kun Vinga ja Barntar nousivat ylös vedestä märkinä, heidän sukunsa löysi heidät. Sana heidän paluustaan kiiti heidän edellään, ja kaikki murhe vaihtui iloksi. Suuret olivat juhlapidot, ja suuresti heitä ylisti itse Elmalkin.

Siitä päivästä alkaen Vinga Ernaldantytär istui neuvostossa suurien soturien kanssa ja johti omalla tavallaan naisia taisteluun.


Idean käärmeviitasta kähvelsin venäläisestä tarinasta, joka kertoo Zoulvisiasta, soturinaisesta, jota tavallinen tylsä prinssi kosi. Siinä tarinassa käärmeet kutoivat lautan pahalle noidalle, joka paljasti maksusta kilpailevalle kuninkaalle, kuinka tämä voisi napata Zoulvisian. Käytin käärmeitä maan olentoina, jotka auttoivat Vingaa, kun taas alkuperäisessä ne olivat pahoja olentoja. Antaisin varmasti vingalaisille voiman hallita käärmeitä missä tahansa kulttikuvauksessa. Kaikki muu oli ideoitu kiireesti yöllä ja RQ-Coniin ajetun pitkän ajomatkan aikana.

Kirjoittaja: Alison Place.
Käännös: Matti Järvinen.

Copyright © Alison Place

Alkuperäinen englanninkielinen versio


Muutettu 31.08.2007
(Webmaster)

Uutiset 

Yhdistys 
Jäsenyys 
Tiedotus 
Säännöt 
Hallitus 

Toiminta 
Tapahtumat 
Foorumi 

Materiaali 
HeroQuest 
The Zin Letters 
Julkaisut 
Kuukauden tarina 
Käännöksiä 
Linkkejä 

Yhteystiedot 
Statistiikka 

[ tulostettava
[ English