Kalikos \ KUUKAUDEN TARINA \ TAMMIKUU 2010
Kalikos
Ahman veljet

Kaksi vaeltajaa taittoi matkaansa pitkin pohjoista korpea. Reissua oli tehty kohta toista viikkoa ja vauhti oli ollut melkoinen.

Edellä kulkeva nuori mies jo huohotti jyrkässä kalliorinteessä. Olisi tauko paikallaan, hän ajatteli, matkaa oli tehty tänäänkin yhtä soittoa aamusta asti ja Yelm oli ylittänyt keskitaivaan ajat sitten. Vesileilikin pitäisi päästä täyttämään, mäen laelta voisi tähytä lähdettä tai puroa. Sammal luisti paljaiden jalkojen alla, multa ja rinteessä harvakseen kasvavat kuuset tuoksuivat nenään. Alhaalla loittonevassa kurussa viipyili usvaa.

"Etsi katseellasi vettä ylös jouduttuasi", kuului alempaa rinteessä kiipeävän miehen ääni.

Edellä kiivennyt ei ajatuksissaan viitsinyt vastata mitään vanhemmalle miehelle, jatkoi vain kiipeämistä, rinne taittui jo mäen laeksi.

"Kuulitko, vai ovatko pöllöt syöneet korvasi", tiukattiin alempaa.

"Vaiti, löydän kyllä vettä." Nuori mies seisoi nyt mäen päällä ja koitti rauhoittaa hengitystään. Hiki nousi höyrynä selästä, ilma ei ollut vieläkään lämmennyt. Tulikausi oli alkanut viileänä. Jopa alhaalla tasangoilla, nyt jo usean päivämatkan päässä takana, olivat aamut valjenneet usvaisina ja kylminä.

"Kalikos nukkui varmaan tavallista pitempään, siksi talven henget vielä viipyilevät metsissä", vanha mies hekotti arvaten nuoremman ajatukset. Molemmat seisoivat nyt mäen laella katsellen pohjoiseen ja alhaalla notkelmissa leijuvaan usvaan.

"Siinä ei ole mitään ihmeellistä, näillä seuduilla on joskus satanut lunta vielä tähän aikaan." Vanhus sitoi lettejä niskahiuksiinsa. Hänen hengityksensä oli raskaan kiipeämisen jälkeen tuskin koholla. "Lähde on tuossa seuraavassa kurussa. Haistatko veden?" hän kysyi nuoremmaltaan.

"Hmm", tämä mumisi partaansa ja tuijotti tyhjyyteen. "Haistan, vajaa puoli virstaa." Hän lähti laskeutumaan kuusien peittämään loivaan kuruun.

Alhaalla kuusikko antoi tilaa pienelle aukiolle, jonka keskellä pulppusi kirkasvetinen lähde. Vesi kulki pikkuruista puroa myöten länteen, kohti kurun pohjaa, jossa se yhtyi isompaan puroon, joka puolestaan kuului kaukana kymmenien, ellei satojen virstojen päässä alavilla Pelorian tasangoilla virtaavan Oslir-joen latvavesistöön.

Miehet pysähtyivät aukion laitaan, vanhan kuusen oksien suojaan. Molemmat kuuntelivat hiljaa. Nuori mies viittoi toista pysymään suojassa ja astui varovaisesti aukiolle. Hän kurottui suoraksi, nosti päätään ja nuuski ilmaa kuin metsän peto.

"Täällä ei ole ketään", hän sanoi kääntämättä päätään, tuskin kuuluvalla äänellä.

Molemmat kulkivat muutaman askeleen matkan lähteen reunalle ja polvistuivat sen äärelle. Vanha mies asetti sauvansa maahan, nosti nyrkkinsä rinnalleen ja sulki silmänsä. "Ole ystäväni lähde, sammuta matkamiehen jano, Gata siunatkoon päiväsi." Hän hieroi kaulanauhassaan riippuvaa kyyneleen muotoista kiveä etusormen ja peukalon välissä.

Äkkiä vesi laski lähteessä, jättäen kosteat kivet höyryämään hiljaa pohjalle. Nuoren naisen ääni kuului kuiskauksena aukiolla:

"Vesi vanhin voide kulkijaa kiinnostaa, lohtu laiha lähteelle jää. Istukaa alas, hetki levähtäkää. Kaukaa olette tulleet, tiedän kertoa."

Nuori mies nousi ylös hämmästyttävällä nopeudella. Pitkä, kapeateräinen veitsi kiilsi hänen ranteensa suojassa, huomaamattomana.

"Istu alas ja työnnä veitsi vyöhösi hölmö", vanhus komensi ja veti jäntevästi toisen istumaan vierelleen. Hän nosti matkapussinsa olaltaan päänsä yli ja asetti sen huolellisesti reitensä viereen. Sitten hän veti syvään henkeä ja hymyili katse suunnattuna tyhjyyteen. "Monet jalat varmasti tuntevat tämän reitin vuorten yli, pienet jalat ja pitkät jalat, nopeat ja kömpelömmätkin tästä saattavat kulkea. Nämä jalat kuitenkin sinä tunnet ja muistat, koska minäkin muistan. Ilman lupaa en ole kuunaan voidettasi halannut, muistamatta mettäsi juonut, Kirkassilmä."

Hetken vain tuuli havisutti latvoja, sitten neito vastasi:

"Tunnen henkesi, tiedän tapasi. Tästä olet astunut, täällä olet vaeltanut. Ystäväksi sinut muistan. Ainakin yksi kolmatta kertaa ovat lehdet puhjenneet puihin sen jälkeen, kun viimeksi tässä levähdit. Siunatkoon esi-isäsi askeleenne Rohir Korukasvo."

Rohir käänsi kasvonsa matkakumppaninsa puoleen. "Täytä leilisi ja jatka matkaa pohjoiseen tätä puroa pitkin. Ennen pitkää se yhtyy isompaan puroon. Odota minua niiden risteyksessä, ellen ole ottanut sinua kiinni sitä ennen."

Nuorempi avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Rohir tönäisi häntä kevyesti olkapäähän:

"Mene Hallhir."

Nuori mies astui kuusikkoon ääneti, kevyin askelin. Takanaan hän kuuli vanhan shamaanin mumisevan lähteelle kohteliaisuuksia kielellä, jota ei ollut koskaan kuullut. Veden hengiltä oli syytä kysyä lupaa juoda tai vilvoitella kanssaan, jotkin niistä olivat voimassa mahtavia ja niiden maine oikukkaina olentoina oli kaikkien metsäheimojen tiedossa.

Kosteus tiivistyi Hallhirin iholle, kuusikon latvustoissa pikkulinnut sirkuttivat runsaina. Niillä oli nyt poikaset ruokittavana, ja tähän vuoden aikaan ravintoa oli runsain mitoin, elämä oli huoletonta, kiireistä toki.

Hallhir pyyhki hikeä silmistään ja suupielistään. Vaikka oli viileää, hän oli pakannut pitkän nahka nuttunsa ja säärystimensä olkapussukkaansa, samoin pitkävartiset ja pehmeät mokkasiinit. Matka taittui ainoastaan lannevaatteeseen ja paksusta nahasta tehtyihin rannesuojiin sonnustautuneena. Leveään villikarjunnahkaiseen vyöhön oli työnnetty pitkä veitsi sekä siro kirves. Parta oli solmittu useille leteille, pitkät hiukset olivat kampaamattomat ja paksut kuin ahman turkki. Kaulalla ja ranteissa riippui useita amuletteja. Monet tatuoinnit koristivat käsiä ja jalkoja.

Puro soljui kivisessä uomassaan alaspäin. Sen reunat olivat paksun sammaleen peitossa ja kuuset kasvoivat sen ylle vanhoina, naavaisina, ikuisina. Metsän pohjalle pääsi vain niukasti valoa. Täällä elivät Sammaleen, Naava Kuuraparran ja Kuusi Käppyrän henget. Hallhir tiesi hengistä, tiesi niiden tarkkailevan hänen kulkuaan, sallien hänen kuitenkin kulkea täällä. Tatuoidut riimut ranteissa, nilkoissa ja kaulalla olivat uskollisuuden osoitus ja liittolaisuuden merkki. Henget olivat läsnä kaikessa ja kaikkialla. Kukkuloilla, puroilla, vuorilla ja järvillä oli omat henkensä ja jumalansa. Pilvet ja sateen toi Yläpuolen Kuningas, ja Keisari Yelm toi valoa ja lämpöä.

Ennen lähtöään Hallhir ja Rohir olivat uhranneet lihaa ja rukouksia, ruumista ja sielua, varmistaakseen henkien suosiollisuuden matkalla. Hallhirin ohimoon tatuoitiin Naava Kuuraparran riimu. Voimallisimpia metsän asukkaita ei voinut ennalta lepyttää, ne oli kohdattava ja niiltä oli pyydettävä lupa alueidensa kauttakulkuun, kuten äskeiseltä lähteen hengeltä. Rohir oli varmasti kulkenut näillä mailla ennenkin, toisin kuin Hallhir itse, tämä seutu oli kaukana hänen klaaninsa kotimetsiköistä.

Hallhir oli lähtenyt pitkälle ja vaarallisellekin matkalle, koska vanha Korukasvo Rohir, koko Ahman heimon voimallisin shamaani ja henkikulkija oli pyytänyt häntä. Suuri kunnia ja tilaisuus nuorelle soturille näyttää kykynsä. Hallhir ei pelännyt muuta kuin isoisänsä Tuliahman pettyvän häneen, muulla ei ollut mitään väliä.

Ahma kulkee kanssani, Ahma hän on veljeni. Veljet matkaa taittaa, pitkin mahtavaa kairaa.

Hallhir hyräili tuskin liikkuvin huulin vanhaa heimonsa matkaloitsua. Hymy kirposi huulille ja mieli keveni. Metsä tuntui turvalliselta kuin emon kota. Hän kuului metsään ja metsä hengitti hänen kanssaan ja he olivat yhtä. Metsältä hän sai kaiken tarvitsemansa ja kun aika koittasi hän antaisi kaikkensa metsälle takaisin. Isoisä Ahma, maan isoäiti Gata ja tämän tytär, kasvien äiti Aldrya lapsineen olivat sopineet niin, ja sopimusta oli noudatettu lukemattomat lehtien puhkeamiset, näihin aikoihin asti.

Kuljettuaan jo hyvän aikaa puroa seuraten Hallhir huomasi shamaanin kävelevän perässään ja hyrisevän tyytyväisenä itsekseen. Hallhir hidasti vauhtiaan päästäen vanhuksen aivan tuntumaansa.

"Saiko lähde haluamansa?" hän kysyi katsoen koko ajan kuitenkin eteensä.

"Meiltä kyllä, mutta monet ovat myös loukanneet Kirkassilmää, lähteen emää", vanhus vastasi nostellen sauvaansa korkeissa kaarissa puolelta toiselle.

"Pikkupeikkojen jälkiä olemme nähneet runsaasti matkan varrella ja kuulimme niiden ääniäkin, paimensivat laumojaan kaksi Yelmin kiertoa sitten. Niistäkö Lähde kertoi?"

"Niin", vastasi vanhus vaitonaisesti ja heilautti sauvaansa laajassa kaaressa. "Ja kulkee täällä muitakin. Hop!" Vanhus loikkasi kepeästi kuin kauris Hallhirin ohi ja kiiruhti askeleitaan tämän edellä. "Yelm päättää jo ratsastuksensa länteen, vietämme yön purojen risteyksessä, kuulen sen äänen jo."

Rohir päästi kurkustaan korkean äänen ja linnut latvustoissa laskeutuivat parvena oksille heidän päidensä ylle katselemaan ja laulelemaan. Hallhir käänteli päätään ihmeissään ja kaatui nenälleen.

"Vauhtia poika, viimeinen risteyksessä kerää polttopuut yötä varten!" vanhus nauroi äänekkäästi ja oli jo hänen tavoittamattomissaan.

Sarastus kurkotti idässä ja Yelm, kaikkeuden keisari, kaikkien olevaisten isä ja aurinko oli aloittamassa päivittäisen ratsastuksensa taivaan yli. Pikku linnut olivat aloittaneet askareensa jo paljon ennen ensi valoa ja metsä oli täynnä niiden laulua. Usva pyörteili puron yllä, läheisessä kelossa nakutti veli tikka.

Matkalaiset olivat nukkuneet taivasalla pienen nuotion ympärillä, ja vahtia oli pidetty vuorotellen. Metsä oli ollut hiljainen, näissä korvissa kulkijat olivat harvassa. Tuli oli kuitenkin aina riski tuntemattomilla seuduilla, sillä vaikka korpi oli suunnattoman suuri, se ei suinkaan ollut asumaton. Metsän eläimet asuivat täällä, ja niilläkin oli herransa ja paimenensa. Nuotio, vaatimatonkin, huomattiin ja haistettiin kyllä monen virstan päähän.

Riistan ja petojen lisäksi suurilla autioilla liikkui muitakin: puupaimenet, miehet, jotka eivät olleet sukua ihmisille, haltioiksikin kutsutut, asuttivat metsiä ja huolehtivat puista. Ahman ja muiden metsäheimojen ihmiset olivat joskus tekemisissä haltioiden kanssa; aina nälkäiset ja vaaralliset pikkupeikot sekä niiden isommat sukulaiset asuttivat ylänkömetsiä ja aluskukkuloita. Nämä yön miehet olivat voimakkaita sekä hengessä että ruumiissa, ja ne metsästivät öisin; vuorien alla asuttivat linnoituksiaan kääpiöt, taitavat käsityöläiset, ja he tunsivat koneet ja olivat Mostal Valmistajan sukulaisia.

Mutta harvaan asutuilla seuduilla lymyili myös paljon pahempi uhka kuin peikot. Muinainen entropia, ikinälkäinen kosminen syöpä, joka söi maailmaa itseään ja tahrasi kaiken elävän ja elottoman, kasvoi tällaisissa paikoissa. Se hiiviskeli varjoissa ja valui laiskasti kalvenneessa auringossa. Se muutti kompromissin lakeja ja ajoi järjestyksen hulluudeksi, ja sen vastenmieliset ja elämää rienaavat lapset lisääntyivät kammottavalla vauhdilla siittäen ja tartuttaen viattomia luontokappaleita tai sukurutsaten. Piehtaroimalla limassa ja saastassa ja ulosteissa ne palvelivat emäntiään ja isäntiään. Ne inhosivat kaikkea kaunista ja elävää, ne inhosivat terveyttä ja voimallisuutta, loputon kateus ja ahneus ajoivat niitä ja niissä ei ollut mitään hyvää. Ne tuhosivat itsensä olemisen ydintä olemassaolollaan.

Sivistyneemmillä seuduilla maata viljelevät ihmiset myrskyheimoissa ja Lunarin imperiumissa nimittivät erästä tällaista kansaa brooihmisiksi tai vuohilaisiksi. Kuten muutkin kaaoksen olennot, ne näyttivät sikiävän itsestään tai lisääntyivät raiskaamalla kaikki mahdolliset olennot, jotka pystyivät alistamaan. Ne vaanivat varjoissa joskus jopa asutuilla mailla, mutta yleensä ne asuivat seuduilla, jotka olivat kelvottomia maanviljelykseen tai karjanhoitoon. Sieltä käsin ne tekivät hävitysretkiä kyliin ja tiloille jättäen jälkeensä murhetta ja kuolemaa.

Hallhir heitti kosteaa sammalta hiillokseen. Hän oli viimeisen vahtivuoronsa aikana veistänyt aikaisemmin löytämänsä nuoren marjakuusen rungosta hieman itseään pidemmän sauvan, johon hän oli aamun ensivalossa kiinnittänyt pronssisen keihäänkärjen, jota oli kuljettanut olkapussukassaan. Edellinen keihään varsi oli katkennut metsästysretkellä ennen tätä matkaa ja Hallhirilla ei ollut mahdollisuutta korjata tilannetta ennen kuin nyt. Hän oli löytänyt sopivan, taittuneen marjakuusen eilen, vähän ennen kuin he saapuivat purojen risteykseen.

"Olisin ottanut loputkin pronssikärjet mukaani, ellet olisi käskenyt jättää niitä kotaan", Hallhir sanoi ottaen tuntumaa uuteen varteen. Se oli tarpeeksi tukevaa tekoa kestääkseen vihollisen iskut ja samalla kuitenkin niin siro, että sitä saattoi Hallhirin tapainen jäntevä soturi heittää sadankin askeleen matkan. Kaksi kotkansulkaa terän juuressa toimi henkivoiman polttopisteenä.

Vanha shamaani istui jalat ristittynä ja söi mykkänä kuivattua peuran lihaa. Tarkkailtuaan jonkin aikaa nuorempansa taisteluliikkeitä hän nousi ylös, kehotti toista keräämään kamppeensa ja suuntasi pohjoiseen.

"Tarkoitus oli matkata mahdollisimman kevyin varustein, vain matkamuona ja pieni leili mukana. Sekä henkilökohtaiset aseet", hän sanoi jonkun matkaa kuljettuaan. "Näissä mäkimaastoissa väsyy vahvempikin kulkija, saati sitten vuorilla, jotka ovat lähentyneet päivä päivältä pohjoisessa horisontissa. Kiität minua vielä, jahka sinne pääsemme."

Hallhir napisi jotain aseistuksen riittämättömyydestä ja siitä, ettei näin pieni saattue ollut pyhän henkikulkijan arvolle sovelias saati turvallinen.

"Ha ha", nauroi shamaani. "Harva olento on minut taistelussa voittanut, voimallinenkaan. En tuonut sinua mukanani turvakseni, vaan pitämään minulle seuraa", kiusoitteli vanhus Hallhiria.

Kaksikko jatkoi matkantekoaan metsän pohjaa pitkin. Tuore sammal vaimensi mukavasti askeleet ja teki heidän jälkiensä seuraamisesta hankalampaa, sillä se oli kimmoisaa ja jos se jalan alla painuikin kasaan, nousi se heti kohta ennalleen.

Rohir ei tosin uskonut kenenkään seuraavan heitä, hänen valitsemansa reitti ei kulkenut ainoankaan rodun alueiden kautta. Mitään selvää polkua ei ollut, oli seurattava purojen liepeitä, järvien pientareita sekä mäkiä ja niitä halkovia laaksoja.

Ilmansuunta oli paljon merkityksellisempi kulkijalle täällä, eivät merkityt reitit. Rohir oli kulkenut tämän matkan niin monesti, että hän muisti korkeimpien kukkuloiden ja vuolaimpien virtojen sijainnit. Hän muisti, mikä mäki kannatti kiertää, mitkä suot olivat upottavimmat ja minkä puron vesi oli makeinta. Täällä heitä tuskin seurattiin, mutta vuorilla tilanne olisi toinen, sillä vuorten yli ei ollut kuin yksi kuljettava reitti näin tulikautenakaan. Siellä heidän polkunsa saattaisi risteytyä jonkun toisen kanssa.

Koko päivä taivallettiin enimmäkseen vaiti. Ilma oli nyt lämpenevään päin ja metsän pohjasta nouseva kosteus kirvoitti hikeä miehistä. Metsä oli tiheää havupuustoa, seassa siellä täällä mahtavia tammia tai saarnipuita. Pitkiä naavapartoja riippui oksista ja ne kutittivat kulkijan ihoa. Metsän pohjalla oli hämärää, lähes pimeää, vaikka Yelm kulki korkealla. Valoa oli runsaammin vain vanhojen metsäpalojen jäljistä aikoinaan syntyneiden, nuorempien metsäsaarekkeiden kohdalla.

Uteliaita eläimiä saapui silloin tällöin metsäheimolaisten kulkua seuraamaan, kuten eräs tulikauden ansiosta pulskeassa kunnossa ollut kettu. Rohir puheli ketulle ystävälliseen sävyyn ja kohta se uskaltautui kulkemaan miesten rinnalla, pitäen kuitenkin kunnioittavaa välimatkaa, varovainen kun oli.

"Terve, veljeni kettu, kasvakoon häntäsi tuuheaksi", Rohir tervehti. Kettu kallisti päätään ja höristi korviaan. "Näytä meille oiva tie vuorille läpi mäkien ja soiden. Lupaan sinulle lihaa palkkioksi."

Shamaani käänsi katseensa Hallhiriin ja virkkoi hymyillen:

"Ei ole pahitteeksi saada opastusta paikalliselta, sillä liian monta kertaa ovat lehdet puhjenneet puihin sen jälkeen kun täällä olen kulkenut." Hän heitti ketulle palan peuran lihaa, jonka kettu nappasi suuhunsa suoraan ilmasta kadoten saman tien tiheikköön. "Veli kettu on viekas, eikä sitä kiinnosta käydä työhön lämpimänä päivänä, kun voisi oikoa jäseniään Yelmin lämmittämällä kallionrinteellä."

Hallhir hymyili. Hän laski vain hieman leikkiä matkan kevennykseksi, sillä hän selvästi kuuli ketun kulkevan jonkin matkaa heidän edellään.

Hallhirin mieli alkoi pian harhailla hänen kulkiessaan shamaanin perässä. Hän muisteli kotiklaaninsa Nelikynnen leiriä ja sinne jääneitä sukulaisiaan. Hän oli toki aikuistumisriitin läpikäytyään muuttanut omaan kotaan, mutta jäänyt emonsa ja siskojensa ja näiden aviomiesten nuotiolle, koska hänellä ei ollut vaimoa. Hän sai metsästää lankomiesten seurassa, ja emo sekä siskot parkitsivat turkikset ja jakoivat keräämiään metsän antimia hänen kanssaan. Veljeään Hallhir ei ollut nähnyt enää moneen vuodenaikaan tämän mentyä naimisiin erään Huurrepuun klaaniin kuuluneen naisen kanssa ja muutettuaan tämän perheen nuotiolle monen päivämatkan taakse.

Nelikynnen leiri oli pimeäkauden jälkeen siirtynyt ylängölle, jossa korpea ja riistaa riitti. Alangolla talvileirin seuduilla asui näinä päivinä paljon myrskyheimojen klaaneja, jotka raivasivat lisää alueita viljelyä varten. Metsäheimojen ja myrskynseuraajien välillä oli jatkuvasti kahnausta, sillä myrskynseuraajien uudisasukkaat karkottivat metsäheimot perinteisiltä metsästysmailtaan.

Metsäheimot elivät tuhatvuotisten perinteidensä mukaan vaatimattomasti metsän antimilla metsästäjä- keräilijöinä. He muuttivat riistan perässä ja elivät juurettomina pienissä muutaman perheen muodostamissa klaaneissa siellä, missä Gata soi runsauttaan. Useamman klaanin muodostama heimo oli laajin käsite heille. Heimo oli muodostunut aina saman petoesi-isän jälkeläisistä, ja he tiesivät maailman olevan suunnaton ja muitakin kansoja olevan olemassa. Jumalat ja henget olivat todellisia, ja shamaanit pitivät niihin yhteyttä rukoillen neuvoja sekä voimaa klaaneille.

Petoesi-isä oli yhteys ihmisten ja eläinten välillä. Kauan sitten ihmiset ja eläimet olivat olleet yhtä ja niillä oli ollut yhteinen kieli. Vieläkin ihmiset eri heimoissa pystyivät ottamaan esi- isänsä hahmon, jos olivat herättäneet pedon itsessään. Kaupankäynti oli pientä vaihdantataloutta lukuun ottamatta lähes tuntematon käsite, ainoastaan turkiksia vaihdettiin myrskyheimojen kauppiaiden metalleihin. Tarve-esineet, vaatteet, talviasumuksina toimineet kodat, kaikki tehtiin itse.

Myrskyheimot tai myrskynseuraajat kuten heitä usein kutsuttiin, viljelivät maata ja kasvattivat karjaa. He olivat perustaneet laajoja kuningaskuntia, joissa oli tieverkosto ja linnoitettuja kaupunkeja. Pienikin kylä saatettiin suojata vallituksin ja paaluaitauksin. He palvoivat oikukkaita jumaliaan temppeleissä ja monet olivat erikoistuneet jonkin palvelun tuottamiseen niin, että ostivat muut palvelut kuten ruoan ja vaatteet muilta. Eräät klaanit saattoivat lähteä uudisasukkaiksi valtakuntien ulkopuolelle raivaamaan uutta elintilaa itselleen. He olivat ylpeää kansaa ja jatkuvasti sotajalalla sekä muita myrskyheimoja että pohjoisessa sijaitsevaa rikasta ja mahtavaa Lunarin keisarikuntaa vastaan.

Kirjoittaja: Henri Perälä.


Muutettu 01.01.1970
(Webmaster)

Uutiset 

Yhdistys 
Jäsenyys 
Tiedotus 
Säännöt 
Hallitus 

Toiminta 
Tapahtumat 
Foorumi 

Materiaali 
HeroQuest 
The Zin Letters 
Julkaisut 
Kuukauden tarina 
Käännöksiä 
Linkkejä 

Yhteystiedot 
Statistiikka 

[ tulostettava
[ English